Vaikeissa pöydissä

Tuomiorovasti Aulikki Mäkisen saarna 11. sunnuntaina helluntaista

Luukas 4:23-30

Jeesus sanoi:

”Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ’Lääkäri, paranna itsesi!’ ja sanotte: ’Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’” Ja hän jatkoi: ”Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.”

Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas; kaupunki näet oli rakennettu vuorelle. Mutta Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.

Tämä on outo teksti vai mitä? Vaikeasti ymmärrettävä ja keskeltä isompaa kertomusta irti repäisty. Mistä tämä teksti oikeastaan kertoo. Jeesus on juuri aloittanut julkisen toimintansa, on innoissaan uudesta tehtävästään. Hän kulkee kylästä kylään, maine leviää. Minne hän meneekin, ihmiset tulevat kuuntelemaan häntä. Hänessä ja hänen sanomassaan on jotain raikasta, jotain uutta. Jotain, mikä herättää ihmisissä toivoa. Vanhat tekstit heräävät uudella tavalla eloon, ne puhuttelevat, rohkaisevat ja haastavat. Hän uhmaa, näkee pintaa syvemmälle, sanojen ja tekojen tuolle puolen. Hän nostaa esiin arvoja ja motiiveja, jotka jäävät piiloon sanojen taakse, ja joita ihmiset haluavat häivyttää kauniilla puheillaan. Ja häntä kuullaan, niin kuin kuullaan ihmistä, johon yhdistyy karismaattinen esiintyminen ja tuoreet puheet. Jeesuksella on niin sanotusti nostetta. Se tuntuu hyvälle, kenestäpä ei tuntuisi.

Kuljettuaan ensin muualla, hän saapuu kotikaupunkiinsa, pieneen Nasaretiin. Siellä on ei ole suuri profeetta, vaan Joosefin poika, naapuriperheen lapsi, yksi heistä. Kaupunkilaiset ovat ensin ylpeitä siitä, että hän on täältä kotoisin, oman kylän poika, jota ihmiset kuuntelevat ja josta puhutaan ihmetellen. Vähän kuin kaupunkilaisetkin saisivat osansa tästä tähtipölystä. Synagogaan rientää väkeä kuulemaan. Ylistyksestä ei tahdo tulla loppua.

Voisi ajatella, että kertomus Jeesuksesta oman kotikaupunkinsa synagogassa on eräänlainen kasvukertomus. Sillä sen, joka haluaa muuttaa maailmaa, on kasvettava aikuiseksi, hyväksyttävä, ettei voi miellyttää kaikkia, että oma polku voi olla yksinäinen ja totuus haastava, sellainenkin, jota ihmiset eivät halua kuulla.

Mitä Jeesus sanoo sellaista, mikä saa ylistyslaulut muuttumaan tappouhkaukseksi? Mikä sattuu niin kipeästi Nasaretin asukkaiden itseymmärrykseen ja kyseenalaistaan uskonnollisen tulkinnan, että ihmiset eivät sitä kestä?

Jeesus sanoo, että Jumala ei ole vain juutalaisia varten, ei vain Israelin kansaa varten, vaan että Jumala näkee myös muut: ulkomaalaiset, muukalaiset, maahanmuuttajat, toisin uskovat. Jumalalle kukaan ei ole musta säkki, eikä potkittava pallo. Jumalalle jokainen on luotu ihminen, arvokas ja ainutlaatuinen. Jumala on siellä, missä on ihmisten hätä ja puute, sillä, missä toivo on kadonnut ja elämä hajalla. Sinne Jumala asettuu.

Uskonnolla näyttää olevan taipumus omia se kansallisiin tarkoituksiin. Niin näytti olevan Nasaretin kaupungin synagogassa kaksituhatta vuotta sitten, niin kansallissosialistien ottaessa vallan Saksassa ja niin myös meillä, vaikka sen mielellämme kiellämmekin. Kulttuuri ja uskonto sekoittuvat helposti keskenään. Usein me tiedostamattammekin ajattelemme olevamme Jumalan valittu kansa ja niin kristinuskokin saa äkkiä kansallisen luonteen. Nimikin sen jo sanoo: emme ole evankelis-luterilainen kirkko Suomessa vaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Jeesuksen koko julkinen toiminta perustuu siihen, että hän kohtaa niitä, joita itseään oikeaoppisena pitävä juutalainen karsastaa. Hän kutsuu Sakkeuksen alas puusta ja aterioi hänen kanssaan, hän keskustelee samarialaisen naisen kanssa kaivolla ja auttaa lopulta kanaanilaista naista tämän hädässä. Hän istuu pöytiin, joissa on epämukava olla, jossa hänen toimintaansa ja tapaansa kyseenalaistetaan. Hän syö niiden kanssa, joiden pöytiin kukaan muu ei suostu tulemaan.

Puhuessaan Jumalan valtakunnasta, Jeesuksen keskeisestä sanomasta, hän puhuu juuri tästä. Jumalan valtakunta murtautuu sinne, missä sitä vähiten odotetaan. Se pilkahtaa siellä, missä rakennetaan rauhaa ja sovintoa, se tulee näkyväksi siellä, missä kestetään erilaisuutta, se saa käyttövoimansa siellä, missä erilaisista taustoista tulevat lapset leikkivät yhdessä, siellä, missä ihminen nähdään yksilönä, eikä kansakuntansa tai uskontonsa edustajana.

Tämä kaikki on usein muodostunut kompastuskiveksi. Sellaista Jeesusta ei ole ollut aina helppo seurata. Jeesuksesta on tehty yksinomaan pelasta ja tie iankaikkiseen elämään. Sitäkin hän toki on. Hän on pelastajamme ja vapahtajamme. Mutta Jeesuksen seuraaminen on myös tätä: vaikeisiin pöytiin istumista, erilaisuuden sietämistä, ihmisten näkemistä yksilöinä omine kysymyksineen ja tarpeineen. Sitä tietä ei ole aina helppo kulkea, mutta sekin on ristin kantamista.

Jeesuksen seurassa kulkeminen on usein kulkemista vastavirtaan. Se on myös parannuksen tekemistä, oman erinomaisuuden kyseenalaistamista ja mielen muutosta. Sen kaiken etsikkoaika on juuri nyt. Jeesus kutsuu seuraansa kaikki. Hän ei erottele, eikä osoittele. Siinä seurassa minäkin saan olla outo ja muukalainen. 

Kun tänään astun ehtoollispöytään, astun pöytään, jossa elämän kirjo on läsnä. Se on myös pöytä, jossa läsnä ovat myös näkymättöminä kaikki ne, jotka viettävät samaa ateriaa eripuolilla maailmaa, eri kulttuureista tulevat ja eri tavoin elävät kristityt. Siinä Jeesus itse on elämän leipä, voimamme arjen keskellä. Sieltä meidät lähetetään maailmaan, ruokkimaan ja kantamaan, opettelemaan matkaa yhteisellä tiellä.