Muista ja toivo

Piispa Kaarlo Kallialan puhe sotien siviiliurien muistohetkessä Turun pommitusten vuosipäivänä 29.1.2024

Jer. 29:5, 7, 11-12
Rakentakaa taloja ja asettukaa niihin asumaan! Istuttakaa puutarhoja ja nauttikaa niiden hedelmistä! Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne. Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä.
 

Otin mukaani kirjan. En ole sitä vieläkään lukenut, vaikka se on ollut hyllyssäni jo hyvän aikaa. Muuttaessa oli tavalla tai toisella hankkiuduttava eroon monesta metristä kirjoja, mutta tästä en kuitenkaan luopunut - niin lukematta kuin se onkin. Tämä kirja kun on lukemattakin aivan erityinen.

Esilehdellä on omistuskirjoitus Vellamo Ruuskaselta Ulla Ruuskaselle; Ulla Ruuskanen oli äitini tyttönimi.  Jotakin kaukaista sukua antaja ja saaja varmaankin olivat, mutta se ei ole lahjan syy ja selitys.

Ulla ja Vellamo Ruuskanen olivat sairaanhoitaja ja potilas samalla osastolla. Vellamon allekirjoitus ei kuitenkaan ollut omakätinen. Kahdesta syystä: ensiksikin Vellamo oli 2 1/2 -vuotias eikä siis osannut kirjoittaa. Toiseksi hän oli tuolloin jo kuollut. Lastensairaalan potilas Vellamo ja kolme muuta aivokalvontulehdusta sairastanutta lasta kuolivat Helsingin ensimmäisessä suurpommituksessa. Omistuskirjoitus jatkuukin: ”Kuoli 5/II -44 H:gin pommituksessa.”

Tänään on tullut kuluneeksi 84 vuotta siitä päivästä, jona sirpaleet lopettivat 36:n ihmisen elämän Turun keskustassa. Talvisodan pommituksien kuolonuhreja oli kaikkiaan 52, joten juuri tammikuun hirveä 29. päivä on syystä se, jona heitä hiljennytään muistamaan. Sitä paitsi samassa pommituksessa haavoittui vaikeasti 21 ihmistä, 3/4 kaikista talvisodan aikana vakavasti vammautuneista.

En ole nähnyt nimilistaa näistä kuolleista ja haavoittuneista enkä tiedä, minkä ikäisiä he olivat - en liioin sitä, kuinka paljon joukossa oli miehiä ja naisia. On kuitenkin selvää, että heidän elämänsä katkaistiin keskeltä ja kesken kaiken aivan niin kuin tuon sattumalta nimeltä tutuksi tulleen Vellamo-tytön. Vielä kahtakymmentä vaille kymmenen maanantaiaamuna 29.1. jokaisella oli oma arkinen elämänsä, kellä missäkin vaiheessa. Jokaisella on nimi, jokaisella oli paikkansa niin kaupungissaan kuin perheessään ja suvussaan kuin ystäviensäkin mielessä. Mutta kahtakymmentä yli kymmenen 36 elämää oli päättynyt eivätkä kymmenet muut elämät enää koskaan olleet samoja kuin ennen. Niin kuin Postitalon seinään jäivät kaikkien tuntemat kolot, niin jäivät myös henkiin jääneisiin ja jälkeen jääneisiin ihmisiin arvet, moniin ruumiilliset ja vielä useampiin henkiset.

Vuosien vieriessä ja vuosikymmenten vaihtuessa arvet ovat hiljakseen kivistäneet vähemmän. Tämä tautinen ja väkivaltainen 2020-luku on kuitenkin uudelleen ajankohtaistanut sellaista, minkä oli luullut jo jääneen kokonaan taakse. Tammikuun 29. päivän pommitusta on Turussa nimitetty ”yllätysmaanantaiksi”, kun hälytyssireenit soivat - kauhistuttavin seurauksin - aivan liian myöhään. Nyt meidät taas on yllättänyt se, kuinka läheiseltä senkin päivän ja muiden Suomen sotien muistot tuntuvat. Etenkin Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa kaupunkien ja muiden siviilikohteiden pommituksineen saa muistamaan ja tunnistamaan: niin täälläkin, niin ennenkin, niin meidänkin keskuudessamme!

Kun viime syksynä saarnasin Kaatuneiden omaisten liiton - nykyään lähinnä Sotaorpojen - juhlajumalanpalveluksessa, tulin ajatelleeksi, ”kuinka kummallisesti ihmiskunnassa ratkotaankaan erimielisyyksiä ja yritetään pakottaa toiset omalle kannalle ja omaan määräysvaltaan”. Lainaan itseäni: ”Se tehdään antamalla jollekin kovalle - aluksi kivelle, mutta myöhemmin metallille - kova vauhti, jotta se rikkoisi jotakin pehmeää. Sitähän on ollut kaikki sodankäynti, singottiin sitten kiviä tai iskettiin miekalla ja keihäällä. Sitä on kaikki sotiminen, lensivät sitten luodit, kranaatit tai ohjukset. Kovaa lentävälle kovalle pehmeää ovat talotkin - kodit, kirkot, kaupat ja kulttuurirakennukset - mutta pehmeimpiä kaikista ovat ihmiset. Siis ne, joille pitäisi tehdä mitä toivoo itselle tehtävän. Juuri ne, joita tulisi rakastaa kuin itseä. Ne kaikki, jotka kaipaavat ja tarvitsevat huolenpitoa ja hyvyyttä, lämpöä ja pehmeyttä.”

Koska lapset jos ketkä tarvitsevat ”huolenpitoa ja hyvyyttä, lämpöä ja pehmeyttä”, juuri heihin kohdistunut väkivalta riipoo meitä aivan erityisesti; pieni Vellamo, joka sai sirpaleen takaraivoonsa, olisi seuraavana päivänä päässyt sairaalasta kotiin. Mutta huolenpitoa ja hyvyyttä, lämpöä ja pehmeyttä me kaipaamme kaikki, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Tavallinen elämä, arkinen siviilielämä, jokapäiväinen elämä ilman pommeja, sirpaleita, luoteja, kranaatteja, ohjuksia ja muuta kovaa on kaiken hyvän ydin.

Kun me tänään muistamme oman kotikaupunkimme yllätysmaanantain uhreja, me emme voi olla muistamatta ja ajattelematta sitä, mitä niin maanantaina kuin kaikkina muinakin viikonpäivinä maailmalla - meidän maailmassamme - on koko ajan meneillään. Joka sota polkee jalkoihinsa puolustuskyvyttömiä siviileitä, ei vain lapsia vaikka juuri heitä, vaan myös nuoria, aikuisia ja vanhuksia; naisia ja miehiä. Me olemme jo pari vuotta seuranneet tätä päivästä päivään Ukrainassa, mutta Hamasin terrorihyökkäyksen ja Israelin vastaiskun jälkeen myös monta kuukautta Välimeren pohjukassa. Jos 1920-lukua luonnehdittiin ”iloiseksi”, 2020-luku on vähintäänkin surullinen. Se on surkea ja kamala. Se on kuoleman varjon vuosikymmen.

Tämän muistopäivän keskeinen viesti on - mitä muuta se voisikaan olla? - ”ei koskaan enää”. Mutta miten siihen voisi vaikuttaa, semmoisessa maailmassa semminkään, joka päinvastoin näyttää ottaneen motokseen ”ja nyt taas”? Ainakin kahdella tavalla.

Ensinnäkin siten kuin tänään: pitämällä omakohtaisen ja lähelle tulevan muiston elävänä, olemalla unohtamatta. Kertaamalla yhä uudestaan, mitä tapahtuikaan ja minkä takia. Suostumalla katsomaan ihmisen ihmiselle tuottamaa kärsimystä ja kuolemaa sellaisena kuin se on, kaikessa kovuudessaan ja vastenmielisyydessään. Realismi puhuu ja realismi puree: tällaista on tapahtunut, tällaista voi tapahtua: siispä tällaista ei saa tapahtua!

Toiseksi on pidettävä sinnikkäästi kiinni hyvyydestä ja toivosta. Aluksi lukemani Jeremian kirjan katkelma kirjoitettu aivan täydellisen katastrofin jälkeen. Jerusalem on raunioina, koko yhteiskuntarakenne on tuhottu. Temppeli on hävitetty ja kansan johtava aines on viety Babyloniaan. Mutta mihin pakkosiirtolaisia kehotetaankaan ja missä hengessä: ”Rakentakaa taloja ja asettukaa niihin asumaan! Istuttakaa puutarhoja ja nauttikaa niiden hedelmistä! Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Toisin sanoen: jatkakaa elämää, luottakaa hyvyyteen ja luottakaa tulevaisuuteen, älkää langetko toivottomuuteen. Palatkaa hyvään arkeen. 

Kun yllätysmaanantaita 84 vuoden jälkeen tänä yllätyksettömänä maanantaina muistetaan, realismille ja toivolle ei ole vaihtoehtoa - ja miksi olisikaan. Tämän mukanani olevan kirjan nimi on muuten Uusi päivä ja sen kansikuva enteilee kevättä.