Viikon sana

Poikkeusaikana seurakunnan papit kirjoittavat tänne hartauskirjoituksia

 

Missä ilo? 24.5.

 ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.’” Johannes 7: 37, 38

Joinain päivinä elämäni näyttäytyy harmillisena, pelottavana ja hävettävänä. Elämänilo ei pulppua, kaikki on tahmeaa ja pölyistä.

Vastaani tulevat Jeesuksen sanat ensi sunnuntaille ja samassa muistan, mistä löydän lähteen:

pääse pystyyn, vaan kaatuu yhä uudestaan. Hän hätääntyy, tärkeä tehtävä jää suorittamatta. Herra katselee kauempaa tyytyväisenä: siellä palvelija täyttää tehtäväänsä juuri kuten hän toivoi. 

Pyhän perheen kirkkoa Sagrada Familiaa on rakennettu Barcelonassa jo yli sata vuotta. Niin monista taideteoksista se rakentuu. Suuren kirkon keskellä ristillä 
 

Juliana Norwitchlainen kertoo herrasta, joka lähettää palvelijansa suorittamaan tärkeää tehtävää. Palvelija kaatuu rapakkoon. Muta on niin liukasta, ettei hän pääse pystyyn, vaan kaatuu yhä uudestaan. Hän hätääntyy, tärkeä tehtävä jää suorittamatta. Herra katselee kauempaa tyytyväisenä: siellä palvelija täyttää tehtäväänsä juuri kuten hän toivoi.

Pyhän perheen kirkkoa Sagrada Familiaa on rakennettu Barcelonassa jo yli sata vuotta. Niin monista taideteoksista se rakentuu. Suuren kirkon keskellä ristillä roikkuvaa Jeesusta katselee kaukaa takaseinän ikkuna-aukon tuolista tuhlaajapojan isä. Jälleen jonkun levollinen, hyväksyvä, rakastava katse hetkenä, jolloin toinen kokee kaiken menetetyksi.

Armo ja ilo pulppuavat ulkopuoleltani, toisen katseesta, ja sisimmästäni, sieltä missä en itse ole mitään, missä vain Jumala on ja kantaa.

Tehtävä, joka palvelijalle, Jeesukselle ja minulle annettiin, on ruokkia muita. Neuvot ja ohjeet eivät kanna kovin pitkälle. Läsnäolo epävarmoissa ja epämiellyttävissä tilanteissa kantaa.

Merja Auer, rovasti

 

Rukouksessa mukana 10.5.

Suomen äidit ovat aina olleet ahkeria rukoilijoita. Monta harrasta rukousta on lausuttu perheen, sukulaisten, kodin ja kotimaan puolesta. Ja nuo rukoukset ovat tulleet myös kuulluiksi. Kiitos äideille näistä rukouksista!

Nykyisinä poikkeusaikoina suomalaiset rukoilevat paljon. Kaarinan seurakunnassa yhdytään yhteiseen rukoukseen joka ilta varttia yli kahdeksan. Seurakunnan työntekijä on kirkkosalissa ja seurakuntalaiset osallistuvat kotoa käsin, vaikkapa kotisohvalta. Kirkko ei lakkaa rukoilemasta ja tällä tavoin mukaan ’mahtuvat’ kaikki halukkaat. Myös muut kanavat – televisio, radio, Facebook, Twitter, Insta jne. - ovat tällä hetkellä näkyvästi auki rukouksille ja täyttyvät niistä. Rajat, rajoitukset ja välimatkat eivät siis estä rukousta. 

Äitienpäivä osuu tänä vuonna neljänteen pääsisäisen jälkeiseen sunnuntaihin. Päivän tekstissä kerrotaan rukoilemisesta jotain tavanomaistakin rohkaisevampaa, jotain mikä tänä keväänä tuntuu erityisen tärkeältä: Jeesus sanoo siinä itse rukoilevansa omiensa puolesta. Emme ole siis vain ja ainoastaan kirkon, äitien, perheenjäsenten, ystävien, sukulaisten tai lähimmäisten rukouksissa mukana! 

Ville Niittynen, Kaarinan kirkkoherra

 

Jeesuskin rukoilee puolestamme sunnuntaina 3.5.

Ensi sunnuntain evankeliumissa eletään jäähyväisten tunnelmissa. Evankeliumikatkelma on osa Jeesuksen ns. jäähyväisrukousta (Jh. 17). Rukouksessa Jeesus tuo julki huolensa opetuslapsistaan. Miten heille käy sen jälkeen, kun Jeesus palaa lähettäjänsä luo? Tähän asti Jeesus on voinut – niin kuin evankeliumitekstissä sanoo tehneensä – varjella ja suojella omiaan. Päivän evankeliumissa Jeesus näyttää meille esimerkkiä siitä, miten me voimme toimia hädän ja huolien keskellä. Jeesus kääntyy Isän puoleen ja rukoilee: ”...Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla...” ja toisaalla: ”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta...” 

Jeesus oli huolissaan opetuslapsistaan ja siksi hän pyysi rukouksessa Taivaallista Isää katsomaan opetuslasten perään – suojelemaan ja varjelemaan omiaan. Jeesus tiesi, että hänen rakkaansa tarvitsevat kaiken avun, rohkaisun ja tuen vaikeilla hetkillä. Opetuslasten tulevaisuus piti sisällään epävarmuutta, ehkäpä pelkoakin. Jeesus kantoi huolta omistaan. 

Epävarmuus, ehkäpä pelkokin, on myös meidän keskellämme suurempana ja väkevämpänä kuin aikoihin. Poikkeusaika kuluttaa ja väsymys alkaa painaa. Läheisten ja rakkaiden ikävä raastaa sisimpäämme. Odottaminen on raskasta ja epätietoisuus tulevaisuudesta luo varjoja muuten niin kauniiseen keväiseen aikaan. Tässäkin tilanteessa saamme uskoa, että Jeesus yhä kantaa huolta omistaan ja rukoilee Isää meidän puolestamme: ”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla ja varjele heidät pahalta”.  Tämän Jeesus tekee, koska hän rakastaa meitä.

Tatu Kuoppala

 

Minulla on ikävä mummoja

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.”(Ps 23)
Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä olin kesätöissä Kaarinakodissa. Siellä sain tehdä tärkeintä työtä, mitä työurallani olen tehnyt. En vain ollut kovin hyvä siinä työssä.
Työhön kuului lukuisten pallojen yhtäaikaista ilmassa pitämistä. Toisaalta oli itsestäänselvää, että asukkaiden fyysisestä hyvinvoinnista täytyi pitää huolta. Toisaalta osasto oli täynnä asukkaita, joiden suurin tarve tuntui olevan se, että jollakulla olisi heille aikaa: aikaa kuunnella, olla lähellä, pitää kädestä ja silittää päätä. Toistuvasti huomasin pysähtyväni kuuntelemaan, rauhoittamaan ja lohduttamaan.
Se toinen puoli sitä työtä sitten vain kärsi. Vaikka miten yritin, jäin vajaaksi. Autettuani mummoja ylös vuoteesta, vessaan, pukeisiin ja aamupalapöytään ja pesulle tuntui koko ajan olevan kiire ja aika loppuvan kesken. Koskaan ei ollut tarpeeksi aikaa pysähtyä.
Osastolle sattui tulemaan Kaarinan seurakunnan naispastori. Hän otti Hilman kädet käsiinsä, katsoi Hilmaa silmiin ja kysyi: ”Mitäs Hilmalle tänään kuuluu?”
”Onko tuo papin työtä?” minä ajattelin. ”Tuon työn minäkin haluan!”
Minusta tuli pappi ennen kaikkea sen hyvän vuoksi, jota näin seurakunnan työntekijöiden tekevän hyvän paimenen esikuvan mukaisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kanssa ja puolesta. Seurakunnan työntekijät kohtasivat yksinäisiä, lohduttivat surevia, auttoivat heikkoja ja hätää kärsiviä.
Nyt emme voi kohdata. Voimme kuitenkin rukoilla. Voimme etsiä uusia tapoja vakuuttaa toisillemme: Kukaan ei ole yksin. Jokainen on tärkeä.
Kaikkien näiden poikkeuksellisten aikojen pelottavimmatkin yksityiskohdat voi halutessaan nähdä todistuksena halusta seurata Jeesuksen käskyä pitää huolta toisistamme

.
Henri Kesti, kappalainen, rukoilee Kaarinan kirkossa sunnuntaina 26.4. klo 10.

 
 

Kristuksen kanssa kala-aterialla

1. sunnuntai pääsiäisestä

Pääsiäisen juhlien jälkeen lampaanliha ilmestyy alennusmyyntiin, vappukoristeita kärrätään äkkiä pääsiäismunien tilalle ja kirkoissa huokaistaan hetkeksi. Tällaisenä poikkeuskeväänä se, miten ollaan tehty aiemmin, ei olekaan enää totta. Epäilemättä kyseessä on yksi ärsyttävimmistä, inhottavimmista, vaarallisimmista ja ties mistä keväistä, joita olen saanut elää, mutta aloin kuitenkin pääsiäisenä miettimään, mitä hyvää tästä kaikesta voisi edes jotenkin kaivaa esiin. Yksi ajatus oli painopisteen kohdentaminen oikein. Jos vene kulkee ihan kohtuullisesti vinossakin, miksi siirtää takalistoaan oikaisun vuoksi? Etenkin jos se on hankalaa ja joutuu pyytämään muitakin liikkumaan? Mutta jos vene kaatuu (tai uhkaa kaatua)... niin, silloin on motivaatio suurempi.

Pääsiäisenä sosiaalisen median kanavat tuntuvat kirkollisissa piireissä lähtevän suorastaan lentoon. Ihmiset, jotka harvoin päivittävät mitään, toivottelevat toisille samanlaisille "Kristus nousi kuolleista!" ja kiirehtivät vastaamaan kymmenellä eri kielellä "vere resurrexit!", "voistinu voskrese!". Totisesti nousi - mutta siitäpä työ vasta alkaa ja tässä tulee painopisteemme vääristymä ja ehkä korjausliike.

Viikon evankeliumi (Joh. 21:1-14) kertoo Ylösnousseen kohtaamisesta ja ylösnousemuksen todistamisesta. Siis jokaisen kristityn perustyöstä. Ei ylösnousemuksen juhlinnasta. Se oli pääsiäisenä. Vaan ylösnousemuksesta todistamisesta. Evankeliumissa Pietari ja kumppanit lähtevät kalaan, mutta mitään ei tule koko yönä. Aamulla ylösnoussut Jeesus Kristus järjestää verkon täyteen kalaa. Rannalla paistuu jo hiilloksella kalaa, mutta nyt opetuslapset tunnistavat, kenen kanssa ovat tekemisissä. He eivät kuitenkaan uskalla mennä syömään (vaan Jeesus joutuu tuomaan heille kalaa ja leipää). Missä on nyt todistaminen, riemu, juoksu ystävien luo ilmoittamaan?

Jeesus Kristus tunnetaan ja tullaan tuntemaan antamastaan uhrilahjasta, joka ylittää käsityskykymme. Meidät on armahdettu ja lunastettu. Meidän täytyy tuntea Hänet myös monista muista lahjoistaan. Meidän täytyy tuntea hänet omassa työssämme ja lahjojen jakamisessa. Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä, eikä hänen vaikutuksensa pääty pääsiäisloman loppumiseen. Ehkä painopisteemme siirto pitäisi olla kohti kala-ateriaa ja rohkeutta käydä tuolle aterialle, luottaen ja uskon ylösnousseeseen Jeesukseen. Ehkä painopisteen  siirto pitäisi olla sitä, että juhlat ovat kivoja ja tarpeellisia, mutta jatkuvuus ja kokonaisvaltaisuus on se, mitä pitäisi tavoitella, erityisesti tällaisena poikkeusten keväänä.

Seurakuntapastori Kalle Toivo

 

KEITÄ YKSINÄISIÄ SINÄ RAKASTAT?

"Sinuun ovat turvanneet isämme ennen. Sinuun he turvasivat ja pääsivät suojaan, sinua he huusivat ja saivat avun, sinuun he luottivat eivätkä pettyneet." Ps.22: 2-6

Tällä hetkellä moni on huolestunut, turvaton ja yksin. Kärsimyksen keskellä tarvitaan enemmän myötätuntoa, rakkautta ja käytännöllistä auttamista. Rakkauteen kuuluvat vastuu ja luovuus, joiden avulla etsitään uusia tapoja löytää apua tarvitsevien lähimmäisten luo. Tässä vaikeassa tilanteessa on viisautta turvautua huikeisiin Raamatun ja Jumalan kestäviin lupauksiin, joista itselleni yksi mieluisimmista tulee Pietarilta: "Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen."

Palmusunnuntaina Jeesus ratsasti nöyränä aasilla Jerusalemiin, jossa ihmiset ottivat hänet riemuiten vastaan palmunoksia heiluttaen. He tajusivat, että on tuleva kuningas, Messias. Jotkut odottivat, että Jeesuksesta tulee maallinen kuningas, mutta toisin kävi: palmusunnuntaina alkoi kunnian kuninkaan alennustie. Maria oli aiemmin voidellut Jeesuksen kalliilla nardusöljyllä hänen hautaamistaan varten. Voideltu Jeesus ratsasti Jerusalemiin Jeesus kohti kuolemaa ja kärsimystä, mutta juuri niistä tuli toivon ja voiton merkki, jonka vertauskuvia palmunoksat ovat. Nykyisen epävarmuudenkin keskellä Jeesus on jokaiselle maan ihmiselle ainoa tie, totuus ja elämä.

Spitaali oli tappava tauti, ja Havaijilla spitaalisia siirrettiin kuolemaan a   utiolle Molokain saarelle. Siirtolassa kaikki tiesivät kuolevansa, ja siksi kukaan ei välittänyt muusta kuin itsestään. Tämän kaaoksen keskelle matkusti belgialainen isä Damien 1800-luvulla. Hän rakasti näitä maailman hylkäämiä spitaalisia ja palveli heidän lääkärinään, pappinaan ja haudankaivajanaan. Hänellä oli tapana sanoa heille joka viikko:
- Jumala rakastaa teitä spitaalisia.
Isä Damien taisteli kaikin voimin laumansa hoidon ja oikeuksien puolesta ja sai aikaan järjestyksen yhteisössä. Lopulta hän sairastui myös itse. Silloin eräänä aamuna herättyään hän sanoi:
- Jumala rakastaa meitä spitaalisia.
Hän kuoli spitaaliin työskenteltyään saarella 11 vuotta.

Mika Ostela, missiopastori. Seurakunnan Facebook sivulta voit löytää näytelmän, jossa Jeesus ratsastaa palmusunnuntaina ja sitten iloitsee ylösnousemuksesta opetuslastensa kanssa.




 

 

Kalle Toivo: Saarnateksti 29.3.2020 (5. paastonajan sunnuntai) evankeliumitekstistä (Luuk. 13:31-35)

Kärsimysten tie alkaa häämöttämään edessäpäin. Jeesuksen opetus ja ihmeteot jatkuvat, mutta askeleet vievät kohti Golgataa. Pian alkaa olla kysymys iankaikkisuudesta, elämästä, kuolemasta, lunastuksesta. Tähän väliin hyppää evankeliumissa roomalaisten tuella vallassa oleva neljännysruhtinas, Herodes Antipas. Fariseukset tulevat varoittamaan Jeesusta Herodeksen pahoista aikeista - motivaatio ei evankeliumista selviä: onko tarkoitus ajaa Jeesus alueelta pois pelon voimalla, oikeasti varoittaa vai osoittaa hänelle paikkaa? Joka tapauksessa Jeesuksen vastaus asettaa Herodeksen peloitteen oikeisiin mittasuhteisiin:

"Menkää ja sanokaa sille ketulle..." Tässä Jeesus valitsee sanansa tarkasti. Kettu on juutalaisessa kulttuurissa alhainen eläin, joka toki tunnustetaan ovelaksi, mutta joka samalla nähdään raukkamaisena ja likaisena. Ihmisen sanominen ketuksi tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että puhuja pitää kohdetta lähes merkityksettömänä ja uhkauksia turhina. Jeesus tietää, mikä on hänen tehtävänsä. Parantamisen, auttamisen ja opettamisen aika on tulossa päätökseensä. 

Jeesuksen edessä on murrosaika. Yhdentekevistä asioista hän ei näytä evankeliumitekstissä välittävän. Opetuslapsia vaivaa epätietoisuus ja epävarmuus siitä, mihin heidän opettajansa on menossa. Jopa fariseukset ovat epävarmoja siitä, mitä tälle uudelle opettajalle tapahtuu. Ja silti Jeesus sanoo: "Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani". Hän keskittyy pysyvään, ei horjuvaan. 

Nyt mekin käymme läpi yhtä merkittävää murrosaikaa. Joidenkin asiantuntijoiden odottama ja ennustama, mutta silti koko maailman yllättämä virustauti on saanut monen asian kääntymään monelta osin ylösalaisin. Meidänkin aikamme avainsanoja ovat epätietoisuus, epävarmuus ja epänormaalius. Oleelliset osa elämästä ovat joko peruttu tai poistuneet liian vaarallisina - ja silti emme täysin tiedä, mitä odotamme.  Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, eikä asiaa helpota yhtään digitaalinen aikamme, jossa kaikki uutiset, mielipiteet, vitsit ja huhut leviävät sekunneissa. Kysymyksiin ja näihin epä- alkuisiin avainsanoihin voi kuitenkin suhtautua. Ihmisen perusluontoon taitaa kuulua se, että epä-maailmassa kaipaamme selkeitä vastauksia ja ehdottomia ohjeita. Vaikka niitä saisimmekin (ja kyllähän me saammekin, valtion, kirkon, terveydenhoitohenkilöstön, naapurin mummon ja ties kenen taholta), jää silti sielua kaivelemaan jokin. Ongelma on nimittäin siinä, että epä-maailmaan ei ole selkeitä ja yksinkertaisia ja kaikenkattavia vastauksia. On vain tapa ja mahdollisuus suhtautua epämaailmaan. 

Nähdäkseni eräs suhtautumisen tapa on kiinnittää huomio epä-maailman sijasta edelleen pysyvinä oleviin ja havaittaviin asioihin. Epätietoisuuden vastakohta on tieto ja tietoisuus. Minussa itsessäni ja ympärilläni on erittäin paljon asioita, joista olen yhä täydellisen varma ja joihin luotan täydellisesti. Minulla on edelleen nälkä, mutta minulla on edelleen ruokaa. Minä en edelleenkään pärjää Suomen keväässä paitahihasillani, mutta minullapa onkin katto pääni päällä ja villasukatkin. Epävarmuuden vastakohta on varmuus - ja luottamus. Minussa ja ympärilläni on edelleen erittäin paljon asioita, joihin luotan. Epänormaaliuden vastakohta on tietysti normaalius. Minussa ja ympärilläni on edelleen erittäin paljon normaalia. Erityisesti ympärilläni on normaaleja tunteita. Enkä usko, että ne ovat katoamassa mihinkään. Tunnen edelleen sääliä, ystävyyttä, rakkautta, kiukkua, auttamisenhalua, tylsistymistä ja kymmentä muuta asiaa. Kaikki nuo ovat edelleen käytettävissäni, ihan normaalisti. Toki epä-maailma yrittää vaikuttaa niihin, mutta voin suhtautua niihin normaalisti. Koronaviruksen myllertämässä yhteiskunnassa ja maailmassa on silti jäljellä paljon tietoa, varmuutta ja normaaliutta. Tästä tulee kuitenkin pitkä matka, prosessi, joka täytyy käydä läpi. Vaarallisin

epä-asia on vaanii nimittäin siellä, missä asioita ei enää osata, haluta tai jakseta laittaa mittasuhteisiinsa ja oikeaan järjestykseen. Kaikkein vaarallisin vaanija on epätoivo. 

Epätoivon vastakohta on tietysti toivo. Se tarkoittaa luottamusta ja uskoa siihen, että vielä joku kaunis päivä maailma on taas nytkähtänyt enemmän tiedon, varmuuden, luottamuksen ja normaaliuden puolelle. Ilman tällaista toivoa on hyvin vaikea suhtautua ongelmiin oikein. Ja tämä toivo täytyy rakentaa: omassa sisimmässään, yhdessä (älkää kokoontuko yli 10 hengellä), organisaatioissa, kirkossa, valtiossa. Epätoivon kumoaminen toivolla edellyttää yhteisiä ponnistuksia. Se edellyttää kaiken pysyvän huomaamista ja kaiken hyvän nostamista esiin. Se edellyttää sitä, että kuljemme Jeesuksen rinnalla - kaikkia epäasioita kumoten ja torjuen.

Kirkkoisä Augustinus sanoo saarnassaan seuraavaa:

 "Pahoja aikoja, huonoja aikoja me nyt elämme!" Näinhän ihmiset sanovat. Mutta kun  elämme itse hyvin, on aikakin hyvä. Mehän ne ajat teemme: kuin me olemme, niin ovat  ajatkin.

Nyt on aika opetella suhtautumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Nyt on aika kiinnittäytyä pysyvään ja ripustautua hyvään. Nyt on aika rakentaa toivoa.

 

 

Hellyyden kaipuu 

Ikkunalaudalta katselee sisään Kaarinan kirkkoon ikoni, jonka nimi on Hellyyden Jumalanäiti. Siinä äiti ja lapsi painavat poskensa toistensa poskea vasten.

Hellyyden lisäksi äidin ja lapsen katseista välittyy surumieltä, pelkoa ja kaipausta. He elävät tässä maailmassa, jossa Eevasta ja Aatamista lähtien ihmiset kipuilevat hyvän ja pahan tiedon ristivedossa. Mikä on totta ja mikä valhetta? Miten pitäisi toimia, että kaikilla olisi hyvä? Jaksanko kantaa vastuun olemisestani ja tekemisistäni, vai arkailenko ja syyttelen toisia Eevan ja Aatamin tapaan?

Maria ja Jeesus toimivat Jumalaa ja sisintään kuunnellen, vaikka siitä seuraa ilon lisäksi myös harmia ja surua. He ovat valmiita kantamaan vastuunsa ja rohkaisevat meitä samaan.

Nuori Maria saa kuulla enkeliltä odottavansa Jumalan Poikaa. Enkeli neuvoo häntä kääntymään tukea saadakseen sukulaisensa Elisabetin puoleen. Tämä odottaa vanhalla iällä Johannes Kastajaa. Kun Elisabet näkee Marian tulevan, lapsi hänen kohdussaan hypähtää ilosta.

Paavali kuvaa ihmisen olevan ”maailman alkuvoimien orja” niin kauan kuin hän on alaikäinen. Näistä meidät vapauttaa Jumalan ja Marian lapsi. Paavalin mukaan hän ei kuitenkaan vapauta meitä aikuisiksi, vaan lapsiksi! Pääsemme orjuudesta lapsen asemaan, perillisiksi. Sydämemme huutaa Jumalalle hellästi: ”Isi!”

Kun maailma nyt hiljenee ympärillämme koronan takia, meille jää aikaa kääntyä sisäänpäin ja kuunnella tuota luottamuksen ääntä sisällämme muun hälyn sijasta.

Vaikka emme pääse toisiamme tapaamaan, nykytekniikka suo meille monia muita keinoja pitää yhteyttä toisiimme. Pienikin ystävällinen ele saattaa aiheuttaa riemun hypähdyksen toisen sisällä. Tai sitten ei. Kannattaa ottaa riski ja yrittää.


Rovasti Merja Auer Marian ilmestyspäivänä 22.3.2020

Messut ja hartaudet

Kaarinan kirkko on seurakunnan pääkirkko. Siellä toimitetaan normaalioloissa jumalanpalvelus (lähes) kaikkina pyhäpäivinä klo 10. Lähetyksen kirkkokahvit vietetään pari kertaa kaudessa seurakuntasalissa, samoin perhemessujen kahvit ja mehut, muina pyhinä juodaan usein kahvit kahviossa.

Pyhäinpäivän iltakirkossa klo 17 luetaan vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimet ja sytytetään heille kynttilöitä.

Veisumessut kerran kuussa klo 14 toteuttaa nuorisotyön tiimi yhdessä nuorten kanssa.

Kuusiston kirkossa pidetään jumalanpalvelus pari kertaa kaudessa klo 12.30 sekä itsenäisyyspäivänä ja Kaatuneiden muistopäivänä toukokuussa klo 10.

Joulu- ja pääsiäisaamuna messua vietetään Kuusistossa jo klo 7.

Poikluoman seurakuntatalolle kokoonnutaan jumalanpalvelukseen muutaman kerran vuodessa ja Littoisissa Liedon seurakunnan kanssa Tehtaankirkkoon joka kevät.

Kesäkuussa vietetään Luomakunnan sunnuntain jumalanpalvelus Linnanraunioilla.

Keskiviikkoisin kokoonnutaan Arki-illan ehtoolliselle Kaarinan kirkkoon tai Suvi-illan ehtoolliselle Kuusiston kirkkoon.

Tervetuloa mukaan yhteiseen kokoontumiseen!

Ikoni jossa äiti ja hänen sylissään oleva pieni lapsi paivavat poskensa yhteen.
Hellyyden Jumalanäiti