Ole vapaa

Turun kristillisen opiston säätiön toimitusjohtaja Jukka Hautalan saarna, Turun kristillisen opiston syysopistolaispäivien messussa 26.9.2021 

Mark. 7:5–13 

Fariseukset ja lainopettajat kysyivät Jeesukselta: ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät elä isien perinnäissääntöjen mukaan, vaan aterioivat epäpuhtain käsin?” Hän vastasi heille: ”Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu: 
      - Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan,  mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat,  kun opettavat oppejaan,  ihmisten tekemiä käskyjä. Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.” 
   Ja hän jatkoi: ”Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne. Mooses on sanonut: ’Kunnioita isääsi ja äitiäsi’ ja ’Joka kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla’. Mutta te opetatte toisin. Jos joku sanoo isälleen tai äidilleen: ’Se, mitä sinun piti minulta saada, on nyt korban: olen luvannut sen uhrilahjaksi’, te ette salli hänen enää tehdä mitään isänsä tai äitinsä hyväksi. Näin te perinnäissääntöjä seuratessanne ja opettaessanne teette tyhjäksi Jumalan sanan. Ja paljon muutakin te teette, samanlaista.” 

Hyvä kuulija,  

Maalaan tähän alkuun kaksi kuvaa vapaudesta: 

Joskus 1980-luvun alussa Pelle Miljoona lauloi, että ”vapaus on suuri vankila”. Hänen tekstinsä käsitteli ihmisessä olevaa syvää ristiriitaa sen välillä, mitä voisi olla, mutta mikä ei ehkä toteudu.  

40 vuodessa ajan virta on vienyt meitä yhä pidemmälle ja tihentänyt meitä ympäröivää vapauden ongelmaa. Ihminen laitetaan jo hyvin pienenä keskelle valintoja ja mahdollisuuksia. Lapsi ja nuori varttuu jatkuvien tulevaisuuteen vaikuttavien valintojen marketeissa. Aikuisen ihmisen maailma on tulvillaan vapaasti valittavia asioita – niin paljon ja siihen saakka, että ihminen alkaa sulkea omilla valinnoillaan asioita ulos. Sen hän tekee suojellakseen itseään vapauden rajattomuuden edessä. 

On ristiriitaista, että ihminen ulkoisesti täysin vapaana joutuu kantamaan raskasta sisäistä painolastia vapautensa hintana. Niin raskasta, että vapauden pelossa hän alkaa itse rajaamaan vapauttaan. Ulkoinen vapaus ei tuo aina sisäistä vapautta. vaan jatkuvaa ahdistusta ja varuillaanoloa. 

Laajemminkin yhteiskunnissa, niin Suomessa ja kuin läpi Euroopan ja maailman nousevat esiin äänet, jotka tarjoavat ihmisen ahdistukseen terävärajaisia ratkaisuja ja selkeitä rajoja.  

Toinen kuva vapaudesta tulee toiselta puolelta maapalloa. Etelä-Afrikassa, Kapkaupungin läheisyydessä on kuuluisa vankilasaari Robben Island. Nelson Mandela vietti lähes 30 vuotta kestäneestä vankeusajastaan noin 18 vuotta tuon saaren vankilassa. 

Mandelan elämä on toisenlainen näkökulma vapauteen: ihminen voi olla ulkoisesti vangittu ja kahlehdittu suuren osan elämästään, mutta samalla hän on sisäisesti vapaa, aktiivinen ja rakentava. Mandela vapautui 10.000 vankilapäivän jälkeen helmikuun 11. vuonna 1990. Vangista tuli maansa presidentti vuonna 1994. Hänen sisäinen vapautensa kesti myös ulkoisen vapauden ja vallan paineen. 

On merkillistä, miten ulkoisesti vangittuna ihminen voi elää sisäisesti vapaana. Mandela oli tässä suhteessa hyvin poikkeuksellinen yksilö. Ulkoisesti vangittuna eläminen ei useissakaan tapauksissa jalosta ihmisen sisäistä vapaudentunnetta. 

Uskonto – vapauden lähde vai kahlitsija? 

Onko oma kristillinen perinteemme vapauden lähde – vai pikemminkin suuri vankila? Kuulemmeko evankeliumissa sanoman vapautuksesta, vapauttamisesta ja vapaudesta? Vai onko sanoma ja sitä ympäröivä astia muuttunut ihmisten käsissämme raskaaksi taakaksi, jota on enää vaikea liikauttaa mihinkään. 

Markuksen evankeliumin mukaan (7:5–13) Jeesus katsoi aikansa uskonnollisen eliitin tehneen uskonnosta pakollisten kuvioiden temppuradan. Uskonnosta kasvaa ihmisen käsissä kokoelma havaittavia toimintatapoja, joiden perusteella ihmisen kelvollisuutta tai kuulumista yhteisöön arvioitiin. Isien perinnäissääntöihin vetoaminen sisältää oletuksen jonkin asian muuttumattomasta ja velvoittavasta luonteesta.  

Lainopettajia ja fariseukset ovat ehkä joutuneet kohtuuttomasti historiallisen tuomion kantajiksi, tekopyhiksi, joita voidaan osoitella ja syyllistää. Ajattelen, että evankeliumin kuvauksessa he edustavat yhtä peruskuvaa siitä, miten uskonnollisuus pukeutuu ihmisyhteisöissä ulkoisiksi muodoiksi aina ja kaikkialla. Niin on tapahtunut ennen heitä ja tapahtuu heidän jälkeensä. Myös kristinuskon synnyttyä jo melko pian vedotaan isien ja auktoriteettien opetukseen: ”Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut.” (2. Tim. 3:14) 

Usko näyttää aina joltakin. Se siirtää opittuja hyvänä pidettyjä käytäntöjä seuraavalle sukupolvelle. Seuraava sukupolvi oppii edellisiltä. Mikään sukupolvi ei opi mitään puhtaana, vaan kaikessa tulee mukana astian makua. Koetaanko tänään Suomessa, että kristinusko tai uskonnot ihmisen vapautta kahlitsevina? Kuuluuko kirkon julistus ihmisten korvissa tekopyhältä, ulkokultaiselta ja vieraalta? Onko sanojen ja tekojen välillä ristiriita, joka hämmentää ja kavahduttaa?  

Mitkä ovat oman aikamme ”isien perinnäissäännöt” jotka houkuttelevat meitä katsomaan ohi ihmisen nyt? Millä tavoin uskonnon piirissä annettu uhri on jalompi kuin uhri, jonka me olemme luonnostaan velvolliset tekemään ihmisen hyväksi? 

Kuulemassamme Markuksen evankeliumin (7:5–13) kohdassa Jeesus painoi sormensa sanojen ja tekojen, omien tuntojen kahlitsemisen ja vapauttamisen ristiriitaan moittiessaan fariseuksia. Neljäs käsky: ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” oli velvoite työikäisille huolehtia vastuullaan olevat vanhukset kunnialla hautaan saakka. Jotenkin tuota yksinkertaista velvoitetta voitiin kiertää vaihtoehtoisesti maksamalla vanhusten elatukseen tarkoitettu raha temppelille. Ehkä Jumalan asialle uhratun rahan ajateltiin olevan jotenkin jalompaa.  

Vastakkain näyttää asettuvan kaksi velvoitetta: palvella ihmistä tai palvella Jumalaa. Jeesuksen mukaan ihmistä palvelevasta velvoitteesta luopuminen oli luopumista ”Jumalan sanasta”. Tilalle oli rakennettu uskonnolliset säännöt ja tavat, jotka vähitellen peittivät alleen aivan varsinaisen asian. Uskonto sitoo ihmisen ja rakentaa hänen ympärilleen vankilan. Tuossa vankilassa ihminen voi olla kiusattu joko ulkoisilla rajoitteilla ja painolasteilla, tai sitten sisäisesti rakentuvalla syyllisyydellä ja häpeällä, joka kutistaa ja tekee näkymättömäksi. 

Uskonto 

Paavali rohkaisi ensimmäisiä kristittyjä sanomalla: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1) Myös luterilaisen teologian ja perinteen aivan ytimestä on hahmotettavissa kaksi esimerkkiä, jotka alleviivaavat kristityn vapautta.  

Ensinnäkin se, että ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, on vapauttavaa. Lopulta ei mikään uskonnollinen auktoriteetti, ei kukaan ihminen, eivät omat teot tai tekemättä jättämiset, jätä ihmistä kahleisiinsa, vaan ihminen on vapaa, kun evankeliumin kutsu saavuttaa hänen sydämensä. 

Toinen vapaudenteema liittyy Lutherin opetukseen kristityn vapaudesta: ”kristitty on kaiken suhteen vapaa – toisaalta hän on kaikkien palvelija”. Tämä kuulostaa samansuuntaiselta kuin päivän evankeliumi: mikään ulkoinen ei kahlitse Kristuksen seuraan kutsuttua, eivät ihmisten odotukset, eivät tavat, ei hienotunteisuus tai nöyristely, eivät hierarkiat. Ei mikään maallinen eikä ihmisen pakottama. Ja toisaalta: kristittyä sitoo ankarasti ja pysyvästi lähimmäinen, vaatimus tehdä hänelle hyvää ja osoittaa se rakastamalla. 

Oletko sinä kristittynä sisäisesti vapaa? Entä ulkoisesti? Missä menee terveen ja vapaan uskonnollisen yhteisön raja? Ehkä se menee siinä, missä määrin yhteisö antaa yksilön ottaa etäisyyttä yhteisön arvoihin, antaa koetella niitä, antaa haastaa ja ilmaista ajatuksiaan – ja silti, niin halutessaan, yksittäinen ihminen saa olla yhteisönsä jäsen. Ahdistava tai kahlehtiva uskonnollinen yhteisö ei joko salli tuota yksilön oikeutta ajatella ääneen, tai se ei anna niin toimivalle oikeutta enää kuulua joukkoon.  

Ole vapaa ihmisten odotuksista. Ole vapaa etsimään oma polkusi. Ole vapaa niistä velvoitteista, joita perinne ja uskonto asettavat yllesi painavina. Sen sijaan kuuntele sydämessäsi olevaa Jumalan lakia, joka on kirjoitettu lähimmäisen ja luomakunnan kasvoihin. Ole vapaa rakastamaan ja palvelemaan lähimmäistä ja luomakuntaa. 

Elämässä ahdistavat, rajoittavat ja estävät asiat ovat syvemmällä kuin uskonnossa tai sen säännöissä. Vapauttamme uhkaavat asiat eivät lopulta ole ihmisten rakentamia. 

Elämäämme ja siten syvintä vapauttamme ahdistaa ja kahlitsee omissa nahoissamme tunnettava rajallisuus, kuolema, sekä tahdon ja tekemisen ristiriita, synti. Näihin asioihin eivät lääkkeenä ole perinnäissäännöt, suoritukset, teot tai uskonnollisuus. Sitova ja kahlehtiva uskonnollisuus voi toki tehdä näistä kaikista vielä helvetillisempiä ja tuskallisempia. 

Toisaalta ei rajallisuudesta, ei kuolemasta eikä tahdon ja tekemisen ristiriidasta ihmistä pelasta yleiset vakuuttelut siitä, että ihminen on vapaa.  

Ei ihminen näille mitään mahda. Nämä ovat ihmistä vahvempia voimia, jotka sitovat jokaista syntymän ja kuoleman välissä. Juuri sen takia kristitty laittaa toivonsa Kristukseen, vapauttajaan ja elämän antajaan. Kristus voi poistaa nämä ihmiseen kiinni kasvaneet kahleet. Uskotko sen?