Elämä voitti

Tuomiorovasti Aulikki Mäkisen saarna Lotta-järjestön 100-vuotisjuhlan messussa 17.10.2021

 

Joh. 13:2-20

He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla. 

Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: "Herra, sinäkö peset minun jalkani?" Jeesus vastasi: "Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät." Pietari sanoi hänelle: "Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!" Jeesus vastasi: "Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani." Silloin Simon Pietari sanoi: "Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää." Tähän Jeesus vastasi: "Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas.* Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki." Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita. 

Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: 

"Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille. Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat. 

"Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: 'Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.' Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt." 

 

Lapsuudenmuistoihini kuuluu äitini kertomukset evakkoretkistään. Erityisesti mieleeni on jäänyt eräs kertomus talvisodan alettua. Äitini oli kahdeksanvuotias pieni tyttö, tokaluokkalainen. Matkaan lähdetään hätäisesti. Vain käsissä kulkevat tavarat mukanaan noustiin linja-autoon Kuolemajärven Siprolassa ja kylien väki kuljetettiin Uuraan satamaan. Sieltä matka jatkui proomulla kohti läntää, pakoon lähestyvää rintamalinjaa. Pieni tyttö ei ole koskaan ollut merellä. Laiva keinui ja kaikki oli uutta ja outoa. Ihmiset olivat hädissään. Oli joulukuun alku ja meri oli vielä auki. Viipurinlahti oli avara kuin suuri maailma. Kaikki näyttää niin toisenlaiselta kuin omassa pienessä kotikylässä.Äidin vieressä seisoo nuori lotta, pienen tytön mielestä niin puhtoinen ja kaunis. Tuohon nuoreen lottaan hän nosti katseensa ja luotti.  Ollaanko nyt ulkomailla, äiti kysyy häneltä. ”Ei, toki, Suomessa vaan”, lotta vastaa, ja hymyilee.  

On ihmeellinen hetki sodan keskellä. Siinä he seisovat kannella pieni tyttö ja nuori lotta. Molemmat sodan jalkoihin joutuneita. Ehkä molemmat peloissaan. Toisen on ollut pakko lähteä, toinen on tullut vapaaehtoisesti. Jäljelle jää muutama lohdullinen sana ja ystävällinen katse, jonka pieni tyttö muistaa seitsemänkymmenen vuoden ajan. 

Tänään me juhlimme lottien 100-vuotista historiaa. Se alkoi jo paljon ennen sotia, maapuolustustoimintana suojeluskunta-aatteen siivittämänä. Järjestöstä muodostui maan suurin naisjärjestö, johon liityttiin tyypillisesti jo nuorena ja se tarjosi monipuolista harrastustoimintaa. Kolmekymmentäluku oli järjestön kulta-aikaa ja se koulutti valtavan määrän naisia sellaisissa taidoissa, joita maapuolustuksen tukemiseen tarvittiin: muonituksessa ja lääkinnässä, eläinten hoidossa ja ilmapuolustuksessa ja monissa muissa taidoissa. Mutta erityisesti me tunnemme järjestön toiminnan talvi- ja jatkosodan aikana.  

Historia on usein vähätellyt naisten antamaa panosta yhteiskunnan rakentamisessa. Naiset ovat olleet kuin tapahtumien taustalla olevat hahmot, jotka pitävät kaiken käynnissä, mutta valokiila on harvoin osunut heihin ja heidän merkitykseensä. Sankariteot ovat olleet muualla ja toisten tekemiä ja niistä on kerrottu miesten silmin. Niin kävi myös lotille. 

Vasta vähän aikaa sitten on alettu ymmärtää järjestön ja siinä toimivien lottien arvo. Vapaaehtoisesti lotat antoivat oman panoksensa niin kotirintamalla kuin siellä jossakin. He leipoivat leipää rintamalle, ompelivat lumipukuja, vastasivat ilmavalvonnasta, järjestivät sankarihautajaisia ja hoitivat kaikkea sellaista, mitä kukaan muu ei tehnyt. 

He muonittivat ja saattoivat evakkoja matkalla pois sodan jaloista, he olivat hoitajina kenttäsairaaloissa ja laittoivat ruumiita arkkuun kotiin lähetettäväksi, tekivät toimistotöitä rintaman läheisyydessä ja paljon muuta. Ilman heitä yhteiskunta ei olisi pystynyt toimimaan. Itse he olivat suuremmaksi osaksi nuoria tyttöjä, kahdenkymmenen. Melkein lapsia vielä itsekin. He varttuivat sodan jaloissa ja kasvoivat tehtävissään aikuiseksi. Ei heiltä usein kysytty, mitä sota heille teki ja mitä se heiltä vei. Kysyivätkö he sitä itseltään? Mitä teki heidän sielulleen ja elämälleen se, että he laittoivat sodassa ruhjoutuneita vainajia arkkuihin, kuukausi kuukauden perään, pelkäsivät viestintälottina rintamalla, kantoivat valtavaa vastuutta evakkomatkoilla ja viettivät nuoruutensa siellä, missä sota ja kuolema oli läsnä. Usein he vielä avioituivat sodasta arvet saaneiden miesten kanssa ja kantoivat myös heidän painajaisiaan. 

Kun tänään kuulimme kertomuksen Jeesuksesta, joka pesee opetuslastensa jalkoja ja antaa sen mukana esimerkin meille kaikille, se on myös koskettava kertomus lottien työn perimmäisestä tarkoituksesta. Jeesus kääntää asioita päälaelleen, niin kuin usein ennenkin. Hän kumartuu ja pesee sen, mitä pidetään saastuneena. Hän käy maahan toisen ihmisen eteen, kastaa kätensä vesiastiaan ja pesee ja hoitaa matkasta pölyyntyneet ja särkevät jalat. Hän ei vaadi itselleen mitään. Ei erityiskohtelua tai kunniasijaa. Hän on portti sille tielle, joka vie toisten auttamiseen ja palvelemiseen. Portti sinne, missä tunnistetaan ihmisten kipu ja kärsimys ja jossa sitä yritetään lievittää. 

Usein me ajattelemme, että kristinusko on sanojen uskonto. Että se on uskomista opinkappaleisiin ja asioiden totena pitämistä. Mutta pohjimmiltaan kristinusko on luottamusta Jumalaan ja rakkauden antamista eteenpäin. Tässäkin lottien esimerkki velvoittaa meitä. Se kutsuu toimimaan silloinkin, kun ei ole pakko. Se lähettää meitä vapaaehtoisesti matkaan toisten ihmisten luo. Silloinkin kun meitä pelottaa. Silloinkin, kun emme ole siihen mielestämme tarpeeksi osaavia ja valmiitta. Silloinkin, kun haluaisimme valita helpoimman tien. 

Lapsena äitini kertomukset kahdesta evakkomatkasta olivat kuin seikkailukertomuksia. Ilmahyökkäyksen tullen juostiin junista metsiin ja kuunneltiin pään päälle tulleita hävittäjiä ja ohi kiitäviä luoteja. Lotat ohjasivat ja auttoivat, muonittivat ja pitivät lämpimänä, lohduttivat ja olivat kaikkialla läsnä. Vasta aikuisena olen alkanut ajatella kaikkea sitä hätää ja sekasortoa, jota nuo kertomukset pitivät sisällään. Äidillä olikin tapana sanoa, etteivät ihmiset täällä tiedä mitään sodasta. 

Sen kauhujen keskeltä jatkettiin kuitenkin elämää. Elämä voitti. Lotta-järjestö lakkautettiin, mutta sieltä saadut taidot ja osaaminen tuli yhteiseksi hyväksi, kun maata alettiin taas rakentaa. Jeesuksen esimerkki jalkojen pesemisestä ei seurannut heitä vain sotaan, vaan ennen muuta myös rauhaan ja arkeen, joka alkoi. Tuo esimerkki vahvistakoon myös meitä seuraamaan Jeesusta ja toimimaan hänen esikuvansa mukaan.