Tuomiorovasti Aulikki Mäkisen saarna laskiaissunnuntaina 27.2.2022 

Lk. 18:31-43 

Jeesus otti mukaansa kaksitoista oppilastaan ja sanoi heille: »Me saavumme kohta Jerusalemiin. Siellä Ihmisen Pojalle tapahtuu niin kuin profeetat ovat kirjoittaneet. Hänet luovutetaan vierasuskoisten käsiin, häntä pilkataan ja pahoinpidellään ja hänen päälleen syljetään. Kun hänet on ensin ruoskittu, hänet tapetaan. Kolmantena päivänä hän kuitenkin nousee ylös.» Oppilaat eivät tajunneet tästä mitään. Puheen merkitys jäi heille hämäräksi, eivätkä he ymmärtäneet, mistä oli kyse. 

Kun Jeesus oli saapumassa Jerikoon, tien poskessa istui sokea mies kerjäämässä. Hän kuuli väkijoukon kulkevan ohi ja kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän pyysi apua ja huusi: »Jeesus, Daavidin Poika, sääli minua!» Ensimmäisinä kulkevat käskivät hänen pitää suunsa kiinni, mutta hän huusi entistä kovemmin: »Daavidin Poika, sääli minua!» Jeesus pysähtyi ja käski hakea miehen luokseen. Kun hänet oli haettu, Jeesus kysyi: »Mitä haluat minun tekevän sinulle?» »Herra, tahtoisin saada näköni takaisin», mies vastasi. Jeesus sanoi: »Näe sitten! Olet terve, koska luotit minuun.»  

Samassa mies alkoi taas nähdä. Hän ylisti Jumalaa ja liittyi Jeesuksen seurueeseen. Tapauksen nähtyään koko väkijoukko ylisti Jumalaa. 

 

Tänään olemme keskellä sitä, mitä kauan jo pelkäsimme. Jo viikkoja olemme seuranneet tapahtumia Ukrainassa, neuvotteluja, toivoa rauhasta, uhittelua, valtionjohtajia siellä ja täällä. 

On kuin takautumina tulisivat toisen maailmansodan alun tapahtumat. Euroopan johtajien loputtomat neuvottelut Natsi-Saksan kanssa, lupa etupiireistä ja ymmärrystä suuren valtion oikeudesta pienempiinsä. Monien mielessä on ehkä häivähtänyt myös kuvat talvisodan alusta, Mainilan laukauksista, neuvostojoukkojen hyökkäyksestä. Ja niin pieneen sydämeemme hiipii pelko. Käykö meidänkin huonosti? Yltävätkö sodan varjot tänne asti? 

Evankeliumiteksti vie meidät myös keskelle miehitettyä maata. Näennäisen rauhallisen arjen alla kuplii. Roomalaiset joukot ovat kaikkialla. Terrori-iskuja tehdään ja kapinoita on siellä ja täällä. Ihmiset kamppailevat arjessaan. Kuka köyhyydessä ja puutteessa, kuka muuten oman elämänsä kipujen kanssa. Sellaisessa maastossa Jeesus kulkee. Hän kulkee läpi kylien, näkee ihmisten hädän, pienet onnen hetket ja ilot, puutteen, sairauden ja pelon. Tuon kaiken läpi hän kulkee kohti Jerusalemia aavistaen jo oman kohtalonsa.  

Opetuslapset odottavat voittavaa Messiasta. He odottavat aivan toisenlaista pääsiäisviikkoa Jerusalemista, hurraahuutoja ja voitonsankareita. Jeesuksen sanat ja varoitukset ovat kaikuneet kuuroille korville. Hekin janoavat uutta aikaa. Sellaista, jossa kahleet ovat poissa ja Jumala lopultakin puuttuu peliin. Sellaista, jossa vieraat vallat eivät sanele, miten elää ja aikaa, jolloin köyhien ääni kuullaan ja oikeudenmukaisuus tapahtuu. 

Miten valtavan täytyy tuon pettymyksen lopulta olla. Kaikki toiveet ja unelmat murskataan. Kaikki se, mitä elämässä on ollut merkityksellistä, mitä kohti on kurottauduttu ja mihin on nähty vaivaa. Kaikki on kohta ohi. Ja näyttää siltä, että kaiken tämän täytyy kuolla, jotta uusi aika voi murtautua esiin. 

Jeesus kulkee tiellä, jossa hälinä ympärillä jatkuu, mutta itse hän kulkee kohti hiljaisuutta, pelkoa ja hämmennystä. Pian narrien ja karnevaalien humu vaihtuu täälläkin hiljaisuuteen ja keskiviikkona piirretään tuhkaristit otsaan katumuksen merkiksi. Paasto on kulkua kohti hiljaisuutta. Sen päätepisteenä on pitkäperjantai, kuolema, suru ja hiljaisuus. 

Siellä Jeesus kärsii meidän puolestamme ja meidän rinnallamme ja meidän kanssamme. Hänen haavansa ovat meidän haavojamme ja meidän haavamme hänen haavojaan. Hänen haavojaan ovat sodan jalkoihin joutuneiden haavat, vastentahtoisesti rintamalle joutuneiden sotilainen haavat, lasten hätä ja vanhusten rukoukset, kaikki se kärsimys, jota vallanjano ja sokaistuminen tuo tullessaan.  

Tuohon yhteisten haavojen maailmaan Jeesus kutsuu meitäkin. Hän kutsuu meitä yhteiseen rakkauden rintamaan. Myötätunnon, auttamisen ja inhimillisyyden rintamaan. Käymään taistelua pahuutta, itsekkyyttä ja kovuutta vastaan. Hän kutsuu meitä rakentamaan oikeudenmukaisuutta, kohtuullisuutta ja rauhaa. Sokean miehen tavoin mekin huudamme tänään, Herra, sääli meitä! Herra, armahda! 

Kaikkien huonojen uutisten ja sekasortoisen maailman keskellä meitä kutsutaan myös toivoon. Sillä vaikka paasto eräänlainen tihentymä on Jeesuksen huudossa ristillä: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit, se ei ole kuitenkaan Jumalan valtakunnan päätepiste. Syvimmän murheen, pelon ja epätoivon keskellä sarastaa jo pääsiäisen aurinko. Sitä ei pitkäperjantain pimeydessä näe kukaan. Ei Jeesus, eivätkä opetuslapset. Emme mekään omassa pitkäperjantaisessamme, joiden läpi joudumme kulkemaan. 

Mutta kuitenkin se on. Emme muuten olisi täällä kirkossa tänään. Kristinuskon syvin sanoma liittyy rauhaan, armoon ja toivoon. Jeesus rakentaa rauhan ihmisten ja Jumalan välille. Hän kutsuu meitä rakentamaan rauhaa ihmisten välille ja kansakuntien välille ja hän, vain hän, on meidän rauhamme.  

Hän katsoo armollisesti meihin, vajavaisiin ja heikkoihin ja eksyneisiin. Hänelle on olemassa aina uusi aamu. Siksi se on myös meille. Ja hän kutsuu meitä olemaan armollisia toinen toisiamme ja itseämme kohtaan. Ymmärtämään oman osamme tässä maailmassa. 

Ja hän antaa meille toivon, sillä kristinusko on syvimmiltään toivon uskonto. Ihmisellä ei ole maailmassa viimeistä sanaa. Viimeinen sana on aina Jumalalla. Sitä ei ole myöskään maailman valtiailla, ei edes niille, jotka uskovat omistavansa rajattoman vallan. Jumala on lopulta myös kansakuntien Herra. Siksi me uskomme, että pimeys päättyy. Uusi aika alkaa. 

Paastonaika kutsuu meitä Jeesuksen seurassa rakkauden tielle. Selkokielinen raamatunkäännös sanoo siitä meille tänään näin: 

 

Vaikka minä osaisin puhua taitavasti, mutta 

minulta puuttuisi rakkaus, 

ei minua kukaan uskoisi. 

 

Vaikka tietäisin kaiken ja 

minulla olisi luja usko, mutta 

minulta puuttuisi rakkaus, 

en olisi yhtään mitään. 

 

Nämä kolme pysyvät aina: 

usko, toivo ja rakkaus. 

Tärkein niistä on rakkaus.