Toivon kellot

Tuomiorovasti Aulikki Mäkisen saarna virkaanasettamisessa 5.9.2021

 

Mt. 11:25-30

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

 

Turun tuomiokirkon kellot soivat vartin välein, niin kuin ne soivat vanhoissa kulttuurikaupungeissa läpi Euroopan. Ne kertovat koko Suomelle, koska kello on kaksitoista ja päivä korkeimmillaan. Mutta kaupunkilaisille ja etenkin tämän kirkon ympärillä asuville niiden sointi on vielä paljon enemmän. Kellon lyönnit ovat tuttuja läpi koko päivän ja läpi yön. Sovittuun tapaamiseen kiirehtivä voi tarkistaa aikataulunsa sen lyönneistä ja aamulla sen mukaan voi suunnistaa työhön. Meille tässä lähellä asuville ne soivat myös öisin, siivittävät unettomia öitä, kuljettavat ihmisten huolia ja murheita ja muistuttavat, että aamu joskus saapuu.

Tänään nuo kellot soivat ja kutsuivat meitä kirkkoon. Me kuljimme läpi tämän kirkon holvien, istuimme sen suojaan niin kuin monet ihmiset ennen meitä. Myös heille kerran soivat nämä kellot ja kertoivat paitsi ajasta ja sen kulusta, myös Jumalan maailmasta. Kellot ovat tosin vuosisatojen saatossa hävinneet ja palaneet, mutta aina niiden tilalle on pystytetty uudet kellot. Niiden soinnissa on kuulunut äsken luettu Jeesuksen lupaus: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Minulta usein kysytään, mitä sana tuomiokirkko tarkoittaa. Ketä täällä tuomitaan ja mikä on tämä kummalliselta kalskahtava virka, jonka pitkän jatkumon osaksi minut tänään asetetaan. Vaikka tiedämme kirkollisten tuomio-alkuisten sanojen olevan huono suomenkielinen väännös latinasta ja ruotsista, se ei ole syntynyt aivan sattumanvaraisesti. Se muistuttaa meitä ajasta, jolloin kirkko oli osa yhteiskunnan järjestystä ja tuomiovaltaa, erityisesti sen yhteisöllisessä muodossa. Kirkko sääteli paikallistasolla kyläyhteisön moraalia jalkapuineen ja muine rangaistuksineen, hoitaen yleistä valvontatehtävää. Normit, säännöt ja tuomiot olivat näkyvä osa kirkon julistusta. Näin Jumalakin alkoi näyttäytyä monille tuomarina, eikä tuo kuva hänestä ole vieläkään himmennyt.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesuksen puhe itsestään on kaukana tuomiosta. Kaikkien vaatimusten, ristiriitaisten toiveiden ja paineiden alla meille sanotaan, ettei Kristus enää lisää taakkojamme. Hän ottaa ne kantaakseen. Hän on myötätunnon Jumala, lempeä ja nöyrä. Hän ei sälytä päällemme vaatimuksia. Hän ei syytä, eikä tuomitse. Sen teemme me ihmiset. Me tuomitsemme itseämme ja toisiamme, me sysäämme vaatimuksia ja kuormia toistemme päälle, vaadimme itseltämme mahdottomia ja väsymme kuormiemme alle. Mutta Kristuksessa maailmaan tullut Jumala on erilainen. Hän vapauttaa. Hän itse on ristin kantaja, taakkojen ihminen.

Köyhille, lapsenmielisille ja kuormaa kantaville luvataan, että he saavuttavat sen, mitä ei kirjanoppineisuus eikä mikään tuloksiin pyrkivä toiminta saavuta: hiljaisuuden, jossa ihminen ymmärtää elämänsä Jumalan lahjaksi ja tulee vapaaksi palvelemaan lähimmäistään.

Etusijaa ei ole oppineilla ja kaiken tietäjillä, vaan avoimilla ja uteliailla, joilla on varaa yllättyä ja ihmetellä. Jumalan valtakunnassa on etusija kaipaaville ja etsijöille, niille, jotka kulkevat avoimin silmin ja korvin. Jumalan valtakunta ei ole paremmin tietämistä, vaan uskallusta kysellä ja kuunnella, mitä Jumala haluaa tänään meille sanoa.

Sillä tiellä mekin muutumme. Kristityn tehtävä on kasvaa Kristuksen kaltaiseksi. Jos Kristuksen tuntomerkkejä ovat ystävyys, lempeys ja myötätunto, myös meidän hänen seuraajiensa tulee kasvaa tällä tiellä. Siellä, missä itsessäni löydän tuomitsemisen henkeä, tiedän, että olen vielä kaukana Jumalan valtakunnasta. Siellä, missä armahdan toisia ja itseäni, siellä kuljen Kristuksen seurassa. Joka aamu voimme kysyä, välittyykö tämä meistä. Ja joka aamu aloittaa uudelleen alusta, ottaa mallia Kristuksesta ja kulkea hänen askeleissaan.

Kun kuulet tämän kirkon kellojen soivan, muista, että kelloista kuuluu Kristuksen ääni sellaisena kuin sen kuulemme tämän päivän evankeliumissa luettuna. Kelloista kaikuu voimaannuttava, rakastava ja kunnioittava sointi, joka ei katso ohi, eikä väheksy. Se kutsuu levähtämään Kristuksen luokse ja tämän kirkon suojiin kaikkia työn ja elämän kuormien uuvuttamia. Tämän kirkon kellot eivät ole tuomion kellot, vaikka ne tuomiokirkossa soivatkin. Ne soivat myötätunnolle, armolle ja vapaudelle. Ne kutsuvat seuraamaan Kristusta. Tässä Jumalan talossa, Domus Dei.