Taivaallinen rivari ja muita asumuksia

Koti on paikka, jossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen.” Tämä lause jäi mieleen lukemastani lehtihaastattelusta. Koti on pesä, turvapaikka silloinkin, kun elämän pohja horjuu.

Raunioista ei ole kodiksi. Maankuori värähteli tammikuussa Haitissa niin ankarasti, että tuho oli täydellinen. Tampereen verran haitilaisia menehtyi, saman verran loukkaantui ja miljoona jäi kodittomaksi. Haitin hätään vastattiin Suomessakin tehokkaasti. Tuhannet ihmiset lahjoittivat rahaa Kirkon Ulkomaanavun, Yhteisvastuukeräyksen, Unicefin ja muiden avustusjärjestöjen kautta. Yksi tempauksista oli hyväntekeväisyyskonsertti Turun tuomiokirkossa, jonka urkuri Markku Hietaharju järjesti.

Meillä hyväosaisilla on seinät ja katto suojana tuulilta ja tuiskuilta. Ruokaa ja tavaraa on niin, että komerot tursuavat. Kaikilla suomalaisilla asiat eivät ole yhtä turvallisesti. Vaikka Suomineidon alushame ei mene ryppyyn eikä maa järähtele, ilman kotia kärvistelevät kylmässä kotomaassamme tuhannet yksinäiset ihmiset ja perheet. Köyhyys ja kodittomuus ovat monen tekijän summa.

Tänäänkin voi auttaa antamalla roposensa Yhteisvastuukeräyksen hyväksi. Sitä kautta tuetaan niin Haitin kuin Suomenkin lapsiperheitä.

Me takkatulen ääressä tänään lämmittelevät voimme olla huomisen autettavia. Kodin voi menettää vararikon, avioeron, sairauden tai perheväkivallan takia.

Kristitty on matkalla taivaaseen, Taivaan kotiin. Johannes on kirjannut ylös Jeesuksen sanat siitä, että ”minun Isäni
kodissa on monta asuinsijaa”. Jo lapsena mietin, millainen tuo Taivaan koti oikein on, vaikkei sinne kiirettä ollut.
Koulukaverini mummon ”joutaisi täältä jo pois” -huokailu kuulosti lapsesta kummalliselta.

Rakas ystäväni kuoli kymmenen vuotta sitten. Hänen sairastumisensa, sairauden ankaruus ja perheen menetys tuntuivat hyvin ahdistavilta. Syksyisissä hautajaisissa tuli itkettyä Maarian altaan verran.

Pari viikkoa hautajaisista näin ystävästäni unen. Siinä ei käyskennelty kullattuja katuja, harppuorkesteri ei kompannut eivätkä puttoenkelit liihotelleet ympäriinsä. Sen sijaan ystäväni vilkutteli minulle iloisesti funkkistyylisestä rivitalosta, joka oli, kuten Taivaaseen sopii, vitivalkoinen. Hän näytti onnelliselta. Aivoni olivat tuottaneet maailmaani istuvan kuvan taivaallisesta asuinsijasta: se oli suomalainen, Aalto-henkinen rivari.

Aamulla ystäväni kuoleman aiheuttama suru oli jäljellä, mutta ahdistus oli poissa. Heräsin sellaiseen rauhan tunteeseen, jota en ole koskaan sitä ennen tai myöhemminkään tuntenut. Uni toi viestin Taivaan kodista, niin uskon.

Paula Heino